Miksi ihmeessä ihmiset ovat niin kauhean kiinnostuneita pelikoneista, kaikenlaisista sellaisista? Itseäni ärsyttää suunnattomasti tuo ainainen videopelien rämpläily. Siitä kärsii niin sosiaalinen elämä kuin fyysinen aktiivisuuskin. Itse olen joutunut olemaan tekemisissä pelikoneiden kanssa viimeaikoina erityisen paljon, koska  vaihto-oppilaamme pelaa jatkuvasti videopelejä kyllästyneenä. Näin tekee myös veljeni ja poikaystäväni. On rasittavaa saada viestejä siitä kuinka toinen on voittanut pikkuveljensä jossakin typerässä videopelissä. Miksi oi MIKSI ihmiset eivät voisi keksiä itselleen jotakin parempaa tekemistä? Nykyaikana on niin paljon erilaisia mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita, joten miksi tuhlata kaikki aikansa videopeleihin? Etsivätkö ihmiset videopeleistä jännitystä ja vaihtelua elämäänsä? Miksi sitä ei voi hakea muuta kautta elämäänsä?

Tämäkin teksti syntyi ärsyyntymisen ansiosta, kun viereisessä huoneessa alettiin pleikkaria hakkaamaan.

 Laittelen tässä ruokaa ja se kun on hieman tylsänpuoleista aina odotellessa, päätin sitten taas uppoutua tuonne Facebookin ihmeelliseen maailmaan. Katselin kuvia muutaman vuoden takaiselta lomamatkalta ja sieltä löytyi kuvia, joissa on ihmisiä joihin tutustuimme tuolla matkalla ollessamme. Olimme reissun jälkeen vuoden tekemisissä ja sen jälkeen se vain jäi. 

Nyt tuo Facebook oli todella hyödyllinen sillä ymmärsin etsiä kavereitani sieltä. Tällä samaisella hetkellä puhun yhden ihmisen kanssa, joka oli kyseisessä porukassa ja muistelemme kaikkea ja vaihdamme kuulumisia. Onpa hauska huomata, että juttua riittää vielä pitkänkin ajan jälkeen, vaikka molemmat muuttuneita olemmekin. Nyt suunnittelemme näkevämme uudelleen ja olen innoissani. Toivon että juttua riittää vielä kasvotustenkin eikä vain koneen välityksellä. Kylläpä tuohon ruoan laittoon tuli ihan uudenlaista puhtia kun jotain kivaa tapahtui.

 Vähän ajatuksia tästä reissusta.

15.7.2010 Lentokenttä Frankfurt

Meille on nyt tapahtunut kaikki mahdollinen mitä tapahtua voi. Aina matkalaukkujen katoamisesta ryöstöyritykseen asti. Tällä hetkellä elämme elämää, joka on kuin suoraan elokuvasta Terminaali. Emme saa enää poistua kansainväliseltä alueelta, koska olemme chekanneet itsemme sisään. Joudumme vain odottamaan jotakin lentoa, jolla saattaisimme päästä kotiin. V***tus on tällä hetkellä kova. Olemme viettäneet yön hotellissa ilman matkatavaroita. Hammasharjaa, deodoranttia taikka muita hygieniavälineitä emme saaneet. Kyllästyttää vain istua täällä terminaalissa, kun kaikki kaupatkin on koluttu läpi.

Tälläista siihen aikaan. Pari tuntia tätä myöhemmin meille sanottiin  että emme välttämättä pääse kotiin kahteen viikkoon. Silloin alkoi kaikilla keittää yli. Juoksimme lipunmyyntitiskille ja vedimme alaikäisyyskortin peliin. Matkalla on kolme alkaikäistä, joilla ei ole huoltajia mukana ja näinpä saimme liput ensimmäiselle lennolle suomeen ja olimme kotona 16.7 yöllä. Matka ei ollut helppo, mutta opettavainen kylläkin. Nyt osaan varautua aivan kaikkeen ja osaan nähdä juuri nämä opettavaiset ja positiiviset puolet asiassa, mutta uskokaa pois: lentokentällä ei naurattanut ollenkaan.

Terveisia espanjasta. Kaksi paivaa oltu taalla ja viisi viela jaljella. Nama kaksi paivaa on kylla noudattanut murphyn lakia taydellisesti. Ensimmaisena paivana heti lentokentalla tunnin odottelun jalkeen saimme tietaa, etta meidan matkalaukut eivat olleet edes saapuneet madridin lentokentalle. Ne olivat frankfurtissa edelleen, joten koko paiva meni jokseenkin harmitteluun (onneksi on vakuutus). 

Toinen paiva alkoi hyvin ja meilla oli hauskaa. Shoppailimme ja kiertelimme katsomassa kaupunkia ystaviemme kanssa. Illalla menimme baarikierrokselle, koska taalla on yleensa suuret bileet aina torstaisin ja perjantaisin, mutta ei talla kertaa. Syyna oli Espanjan voitto semifinaalissa. Kaikki olivat juhlimassa sita ja jos he olisivat olleet juhlimassa viela eilen ja tanaan, se olisi ollut liikaa. No kuitenkin, lahdimme kotiin pain jo 3-4 aikaan (taalla juhlitaan aamukahdeksaan asti) ja alkumatka menikin hyvin. Vahan aikaa kaveltyamme meita alkoi seurata kaksi nuorta miesta. He seurasivat meita pitkaan ja me kiristimme tahtia ja yritimme harhauttaa heita kaantyilemalla eri suuntiin, mutta he arvasivat liikkeemme ja me aloimme juosta. Paitsi veljeni joka sanoi miehille ettei kannata yrittaa, niinpa he ottivat puukon esille ja me juoksimme viela kovempaa. Pelastajamme oli taksi, jolla paasimme kotiin. Kylla sydan hieman tykytti ja tarisin ihan kauheasti viela monta tuntia jalkeenpain.

Nyt kaikki pahin mahdollinen on tapahtunut, joten parempaan pain mennaan, varmasti.

   Ihmisillä on todella paljon unelmia, mutta miksi? Ne eivät yleensä ole realistisia eikä toteuttamiskelpoisia. Miksi siis unelmoida? Eiväthän unelmat pidä meitä kiinni edes todellisuudessa. Itse kuulun haihattelijoiden ryhmään. Tämän ryhmän edustajat unohtavat elää tässä päivässä ja yrittävät aina elää tulevaisuudessa. 

 Haluan muuttaa ulkomaille, oppia vieraan kielen ja elää maaseudulla kyläyhteisössä. Haluan luistella. Haluan suunnitella vaatteita ja lahjoittaa tuotoista osan hyväntekeväisyyteen. Haluan tehdä jotakin joka auttaa lapsia. Haluan perheen. Haluan olla onnellinen. Haluan haluan haluan... Mitäpä minä en haluaisi?

On vaikea yrittää luopua osasta niistä unelmista. On erittäin vaikea karsia itselle tärkeitä unelmia, mutta jostakin on luovuttava. Minun on myös opeteltava arvostamaan sitä mitä minulla on nyt. Halutessani niin paljon erilaisia asioita, unohdan yksinkertaisesti elää tässä hetkessä. Pitää opetella niin paljon asioita, että pää menee ihan pyörälle...

Unelmat auttavat jaksamaan kaiken tämän kaaoksen keskellä. Kunhan pidämme huolta, että unelmia ei ole liikaa.