Onko positiivinen ajattelu oikeasti annettu joillekin syntymälahjana vai miksi tämä on niin vaikeaa? Tänään olen monesti sortunut säälimään itseäni, ajattelemaan mielessäni pahaa jostakin muusta ja valittamalla ystävilleni siitä kuinka huonosti asiat ovat. Miksi ihmeessä? Minullahan on kaikki hyvin. Minulla on katto pään päällä, rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja puhdasta vettä.

Onko meidän sisäämme siis rakennettu jokin nappi, joka menee automaattisesti ON-asentoon ja sen johdosta alamme ajatella negatiivisesti? Maailmassa on niin paljon asioita, joista voisi ja pitäisi olla kiitollinen, mutta me ihmisetpä hukkaamme aikaamme turhaan valittamiseen. Ymmärsin sen tänään vieläkin paremmin, kun kuulin tuttavani äidin kuolemasta. Mitä jos minä hukkaan aikaani vanhemmille kiukutteluun ja jonain päivänä huomaankin heidän olevan poissa? En halua, että käy näin. Haluan arvostaa ja kiittää jokaisesta päivästä heidän kanssaan.

Jos minussa on jokin automaattinen negatiivisuusnappi, alan nyt taistella sen päälle menemistä vastaan. En halua huomata kuinka elämä liukuu ohi samaan aikaan, kun itse murehdin asioita.