Eilen yöllä kun ajelin kotiin päin elokuvista, näin jotakin kaunista. Niin kaunista, että se salpasi hengitykseni. En ole ikinä kauheasti yöllä ajellut pitkin maantietä, vaan olen yleensä jäänyt kaupunkiin yöksi jos olen myöhään viipynyt. Viime yönä päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja mennä kotiin yöksi (siis loppuyöksi). Ajellessani kotiin päin näin yhtäkkiä niityn joka oli täysin sumun peitossa ja sumun keskeltä nousi pieniä pensaita kuin ne olisivat olleet tummia hahmoja. Näkymä oli karulla, pelottavalla tavalla niin kaunis, että minun oli pysähdyttävä katsomaan tuota näkymää. Pysyin paikallani varmaan kaksikymmentä minuuttia ihastelemassa niittyä, toivoen että jotakin jännittävää tapahtuisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, toivon, että minulla olisi ollut kunnollinen kamera mukana, jotta olisin voinut ikuistaa tuon hetken ja jakaa sen kaikkien kanssa. Itselleni en olisi muistoa siitä tarvinnut, koska kuva tuosta hetkestä on ikuistettu päähäni koko loppuelämäkseni.

Alan arvostamaan näitä arjen pieniä ihmeitä. Vai onkohan se siksi, että näen nuo arjen pienet ihmeet ensimmäistä kertaa tai niin harvoin, että ne eivät ole minulle arkipäivää enkä siksi voi vain mennä ohi? Ken tietää...